Äidin lepohetki.

Ennen kuin alan avautua täällä blogissa syyskuussa yhdellä kasvaneen ruokakuntamme arjen touhuista, kerron kuinka meillä levätään touhujen keskellä. Se vasta onkin ihanaa. Lomalla kun ollaan. Äitiyslomalla.

Tiedätkö miltä tuntuu kahden peräkkäisen valvotun vuorokauden jälkeen se, kun hoksaat, että kohta voisit päästä päiväunille lasten kanssa? Se tuntuu hyvälle. Se tuntuu niin hyvälle, että liikutut ajatuksesta siinä määrin, ettei onnen kyyneleitä voi pidätellä mikään. Et voi lopettaa mielipuolista hymyilyitkua edes siinä vaiheessa, kun kaksivuotias isoveli menee silittämään kehdossa pötköttelevää vauvaa ja sanoo: ”Äitillä hättää. Ei pelätä.” Ehei, itku vaan voimistuu ja ja hätää alkaa tulla urhealle isoveljellekin, kun takkutukkainen uliseva hahmosi lähestyy kehtoa ja on selvästi kaappaamassa molemmat lapset syliinsä.

Jep. Eilen. No, sitten kiikutin lapset yläkertaan ja ilmoitin heille ilouutisen: ”Nyt otetaan kaikki yhdessä päikkärit!” Eihän siinä. Minun on pakko näissä tilanteissa nukkua keskellä, koska olen saanut mustasukkaisen isoveljen jo pari kertaa kiinni vauvan eliminointiyrityksistä.  Esimerkkinä mainitsen vauvan hautaamisyrityksen tyynykasan alle ”vauva piiloon, Jami sylliin” iskulauseella pontevoitettuna sekä vauvan sohvalta pudotusyrityksen päättäväisellä ”vauva pois” mantralla. Onneksi äiti oli molemmissa tapauksissa tarpeeksi lähellä. Niin, eli katsoin siis parhaaksi mennä poikien väliin nukkumaan. Sälekaihtimet alas, pimennysverhot eteen, valot pois ja ovi kiinni. Uni voi tulla. Suukotin pojat ja toivottelin onnellisena kauniita unia. Selinmakuulle ja silmät kiinni. Tätä on odotettu.

Se kuusi sekunttia kestänyt rauhallisuus ja hiljaisuus veti vertoja täydelliselle viiden ruokalajin illalliselle tai kokonaiselle kynttilöiden valaisemalle koti-illalle punaviinin ja hyvien juustojen täydentämänä. Sen jälkeen alkoi oikeassa kainalossa kuulua ensin levoton maiskutus ja sitten hätääntynyt, nälkäinen itku. Ei voi olla TAAS!!! kävi mielessä, mutta lähti pois hyvin nopeasti. Kyljelle käännyttyäni vauva tarrasi rintaan kiinni pedon ottein ennen kuin ehdin paitaa ottaa välistä pois. Vasemmalla oli rauhallista, joten yritin hoitaa imetyksen siinä mahdollisimman huomaamattomasti ja paikallaan. Kyllä tämä tästä. Vauvalle maitoa kitusiin ja sitten unta palloon.  ”Piitää kukkia seekään”, kuului hiljainen soperrus vasemmalta. Toivoin, että se olisi vain väsymyksestä johtuva harha. Koitin olla ihan paikallani ja esittää nukkuvaa. Vauva jatkoi syömistä tyytyväisenä. Kyllä tämä tästä. ”Äiti piitää kukkia Jamin seekään”, ilmoitettiin vasemmalta nyt jo hieman kovemmalla äänellä. Vaistosin, että siellä ei myöskään tekoitku ollut kaukana. ”Äiti nukkuu”, kuiskasin. ”Äiti piitää kukkia Jamin seekään”, kuului vastaus. Ja tekoitku alkoi. Vauva säikähti ja lopetti rukailun. Aloitti itkun. Eipä ollut onnellista loppua tälläkään tarinalla. Lopussa kaikki itkivät.

Voitte ihan jokainen kokeilla, kuinka helposti on mahdollista imettää oikealla kyljellään maaten näkäistä lasta ja piirtää samalla vasemmalla puolella makaavan mustasukkaisen kaksivuotiaan selkään kukkia. Onnistuiko? Helpostikin? Jos onnistui, tervetuloa meille päikkäreille niin arkena kuin pyhänäkin. Äiti on vähän väsynyt.

Ei ruokaohjeita tähän hätään. Toivotaan että maito riittää.

One thought on “Äidin lepohetki.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s