Munakasrullaa ja joulukuusenkoristeita

”Siis mistä itseasiassa tiedän, ettei nuo karkkikepit ole oikeasti karkkeja? Olihan nekin, mitkä ostin 12 vuotta sitten Kanadasta, ja jotka nyt oli sulaneet kasvihuoneilmiön seurauksena joulukoristelaatikkoon jossain vaiheessa viime ja tämän joulun välillä. Ainakin näin ikkunan läpi nuo näyttää kyllä ihan karkeilta. Miten voin olla varma, että ne on lasia? Tai muovia? Maistoinko niitä muka siellä kaupassa, kun ostin ne? En! Eli en voi todellakaan tietää varmaksi, onko ne tehty sokerista vai jostain muusta. Pitäisiköhän maistaa. Sittenhän sen palan voi vaikka sylkeä pois. Varsinkin, jos se on muovia tai pahimmassa tapauksessa lasia. Jos se on ihanaa, piparmintun makuista sokeria, sen voi vahingossa nielaista ja se ei ole mitään karppaamisen keskeyttämistä, vaan ihan ensijoulua ajatellen tärkeä koe. Ja se on vaan yksi palanen. Ei missään nimessä koko karkkikeppi. Ehei! Sehän olisi täyttä huijaamista! Ei. Ne loput voi heittää roskikseen. On nimittäin sen verran selkärankaa.”

Että näissä merkeissä sitä tänään tuijoteltiin olohuoneen ikkunasta terassilla töröttävää kiusankappaletta nimeltä joulukuusi. Ihan hemmetin hyvin on kyllä lähteny tää karppaus. Ei mitään pahempia mielitekoja oo ollu.

Noh, tiedoksi nyt, että EN maistanut niitä joulukuusenkoristeita, vaan katsoin parhaaksi siirtää koko koristeidenpoistoprojektin hamaan tulevaisuuteen. Ehkä huomiseksi. Tämä päivä oli henkisesti niin raskas jo ihan ajatusten tasolla, että kyllä kävi kuulkaa välillä sääliksi tuota viatonta miehenalkua, joka hämmentyneenä seuraili äidin kireilyitä, sekoiluita ja noin kymmentä pientä itkukohtausta, mitä erikoisimmista asioista. Iltaa kohden sekään ei enää jaksanut kiinnostua allekirjoittaneen vehnäjauhon ja sokerinhimon sivuoireista, vaan leikki mieluummin itsekseen, kun arvaattekin kenen kanssa. Isän töistäpaluu oli ehkä ihanampi juttu kuin koskaan ennen: ”Vihdoinkin joku täyspäinen tulee mun kaa tänne!!!!” Ilme kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.

Huomenna voi olla jo parempi päivä. Tai kun nyt alkais se laihtuminen, niin tästä itseriistosta olis edes jotakin hyötyä ja kyllä parinkin kilon äkillinen pudottaminen saa kenen tahansa normaalivartaloisen naisihmisen suupielet ylöspäin. Kyllä näin on, sanon minä. Sanokaa muut mitä sanotte. Niin se vaan on, että samantien, kun saa edes illuusion laihtumisesta tulee semmoinen Feeniks-lintu olo ja on lähdettävä ostamaan uusia vaatteita, jotain ihanaa aurinkopuuteria ja ottamaan vähintäänkin tatuointi jos ei koko elämää saa uusiksi. Ja asiaan kuuluu tietysti flirttailla jokaiselle vastaantulijalle, koska olo on niin vastustamattoman viehättävä. Että sitä ootellessa.

Tänään oli homssuisen kotiäidin tyydyttävä vain haahuilemaan rikkinäisissä pyjamissa ympäri kämppää vetämässä elämää suurempaa draamaa yksivuotiaalle katsojalle, jolla ei asiaan ole osaa eikä arpaa ja kokattava ruokaa lähes kellon ympäri töissä viihtyneelle miehelleen. Ensin kokeilin maata keittiön lattialla äks-asennossa ja huutelin (omasta mielestäni riipaisevalla äänellä) vispilä ja kulho käsissään kuljeskelevalle jälkikasvulle, että tekisi äidille ruokaa, kun äidillä on paha mieli. No ei tehnyt. Se siis on vissiin niin, että ne lapset huolehtii meistä vanhemmista sitten vähän myöhemmin vasta. ”Lapsi tuo leivän tullessaan” -on nyt todistetusti täyttä kusetusta. Oli pakko nousta. Soitin miehelleni töihin, mitä tarvitsisin kaupasta ja lopetin puhelun kertomalla, että en usko hänen älyneen juustoraasteen olevan juustoraastetta ja selvensin asiaa hieman enemmänkin. Jep, helpotti vähäsen. Mutta vain hetkeksi.

Todellinen helpotus tuli vasta, kun sain mahan täyteen hyvää ruokaa! Tein superhyvää munakasrullaa. Senhän voi täyttää millä vaan, mitä kaapissa sattuu olemaan. Meillä nyt ei sattunut olemaan juurikaan muuta, kuin eilisistä tacohommista jäänyt puolikas purjo ja tiskipöydällä näivettynyt kanelibasilika. Pakkasessa oli onneksi suppilovahveroita. Ja yksi, mitä meillä on AINA, on kimpale parmesania jääkaapissa! No niistä lähdettiin. ja hyvää tuli. ja maistui erinomaisesti myös niille meidän perheestä, joiden ei tarvitse karpata.

Tässä mitä mä laitoin, vaikka siis kaikkihan tähän käy =) ja sit vielä semmonen huomio, että tuossa on liikaa aineita ja täytettä jäi, mutta laitoin sen jääkaappiin ja aion napsia pois pikkuhiljaa tai tehä huomenna jonku soosin siitä.

SIENI-JAUHELIHA MUNAKASRULLA

”taikina”

6 munaa

4,5 dl maitoa

1-2 tl aromisuolaa

n. 50 g parmesania raastettuna

Sekoita nuo kaikki ja kaada uunipellille, jossa on öljytty leivinpaperi. Paista 200 asteisessa uunissa noin 20 minuuttia.

”täyte”

0,5 l esikäsiteltyjä suppilovahveroita tai kanttiksia (eli jos on tuoreita, niin sit huomattavasti enemmän, nää oli mulla pakasteessa ja olin ne pakastettaessa jo paistanut kuiviksi)

voita omantunnon mukaan

400g naudan jauhelihaa

3 tomaattia pilkottuna

1/2 purjo pilkottuna

(mozzarella)juustoraastetta

Käsittele sienet tilanteen mukaan, mitä ne vaatii. Tärkeintä on, että muistat käyttää isolla kädellä voita! Paista jauheliha ja mausta niinkus haluat. Lisää kypsään lihaan tomaatti- ja purjopalat. Älä kypsennä enää.

Laita kypsän munakaslevyn päälle sienet, täytesörsseli ja juustoraaste. Säästä juustoraastetta myös hieman rullan päälle laitettavaksi. Asettele täyte niin, että jätät alkuun ja loppuun noin 5 cm tyhjää, jolloin se on helpompi rullata ja täytteet pysyvät sisällä. Sitten vain rullaat homman kasaan leivinpaperin avulla, kuten kääretortun ja nostat puhtaalle leivinpaperille. Ripottele loput juustot rullan pötkylän päälle ja tyrkkää vielä uuniin hetkeksi, jotta juusto sulaa. Ihan max 5 min.

…ja valmista tuli! Bon appetit!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s