Karppaamisesta

Voi helvetti!

Eräs ystäväni, joka on minut aikoinaan karppaamisen, eli nopeiden hiilihydraattien välttämisen, saloihin tutustuttanut, pyyteli nyt lisää karppireseptejä blogiin. Ihan varmasti tulee, mutta se ei olekaan se ”voi helvetti” tässä asiassa.

Karppaaminenhan on oivallinen keino päästä eroon ylimääräisestä ihrasta kehossa ja saada muutenkin ruokavaliotaan järkeistettyä. Ja saa syödä paljon, ja hyvää, ja terveellistä ja kun tekee omat säännöt saa tehdä melkein mitä haluaa. Mutta miksi, oi miksi AINA samantien kun aloitat nopeiden hiilareiden karsimisen, ne lähestulkoon hyökkäävät kimppuusi???

Esimerkki: Olen leiponut piparkakkutalon joskus yli kuukausi sitten. Tässä kuva siitä nyt niin tiedätte mistä puhun:

No niin, eli minun ei ole vähääkään tehnyt mieli ottaa siitä yhtäkään ainutta karkkia/kuusta (edes sitä, mikä on kaatunut ajan hampaaseen)/seinää/mitään, saatikka sitten SYÖDÄ koko taloa. Entäs nyt? Entäs nyt päivänä v***n 2 (KAKSI) uudessa vähähiilihydraattisessa elämässäni? Miten arvelette tilanteen olevan juuri nyt?

Oikein. Ensin kannoin piparkakkutalon tästä olohuoneesta pois, koska suunnitelmissani oli välttää kaupungin oluthiilihydraattipeikkoja notkumalla koneella koko ilta. Olinkin hetken ihan turvassa. Sitten päätin mennä hakemaan keittiöstä tummaa suklaata, joka siis on sallittujen aineiden listalla. Hienosti meni. Kävelin kaapille, jossa suklaat ovat. Käännyin takaisin päin, lähdin kävelemään olohuoneeseen parinsadan gramman suklaapänikkä kourassani ja jostain käsittämättömästä syystä pysähdyin aloittamaan joulukoristeiden poisto-operaatiota (ohjelmoitu huomiselle) juuri silloin. Olin ripustanut keittiön seinäkoristeeseen muutaman piparin.

Koin jostain syystä voimakkaasti, että juuri nyt on tärkeää ottaa nuo neljä ”joulukoristetta” pois ja kiikutin ne roskikseen (yhdellä kädellä, koska toisella puristin suklaarasiaa kuin hukkuva pelastusrengasta). Palasin roskakorilta keittiön pöydän ääreen ja aloin tuijottaa siinä pönöttävää jo paristakin kohtaa halkeillutta piparkakkutaloa. Silloin se iski. Aivan jääääääääätävä himo! Maistoin piparkakut suussani ja sekoitin makuun mielessäni ihanat ranskan- ja amerikanpastillit, joita oli koristeena. Maiston selvästi jopa saumojen kovettuneen poltetun sokerin. En maistanut kuukauden aikana kertyneitä pölyjä tai Tolu-suihkauksia. Ei. Näin edessäni vastaleivotun piparkakkutalon. Kun käännyin poispäin kiusauksesta, näin täyden lasipurkillisen pikkupipareita. Lähes yhtä vanhoja, mutta edelleen syömättä. Leivon aina liikaa pipareita, koska mieheni vaatii tekemään kaksinkertaisen taikinan, jotta voi syödä sitä REILUSTI, mutta ei silti koskaan syö oikeasti kuin säälittävän pikku nokareen koko satsista. Pakkohan ne loput on sitten leipoa.

Pelastauduttuani olohuoneeseen, huomasin jo kohta miettiväni, miksi ihmeessä en raahaisi konetta ja mukavaa tuolia siihen keittiön pöydän ääreen. Siinä kun olisi niin paljon mukavampi olla. Tiedoksi: en koskaan, ikinä, ole koneella keittiön pöydän ääressä, koska se on aivan liian korkea. Se on mitoitettu niin, että siinä on hyvä leipoa seisailtaan. Leipoa…mmmm…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s